Pieni rikkinäinen linnunpoika

Olen miettinyt sinua paljon. Vaikka et varmaan sitä uskoisi. Ja joskus yrittäny lähettää kömpelöitä viestejä. Joihin sinä et koskaan vastaa. Enkä enää edes odota sinulta mitään vastausta, koska tiedän ettei sitä tule. Tiedän etten saa sinuun enää yhteyttä. Enkä pysty sua mitenkään auttaa. Me kukaan ei osata auttaa sua mitenkään. Me kaikki ollaan niin keinottomia. Kelvottomia.

Ja pystyn kyllä samastuu suhun niin hyvin ja uskon tietäväni miltä susta tuntuu. Että miltä tuntuu elää kun ei kiinnosta ja ei ole mitään eikä ketään eikä edes jaksa. Ei jaksa yrittää. Ja on kipeä. Aina vaan kipeä.

Olet nyt ollu kohta 5 vuotta tossa jamassa. Ja kokoajan laitoksissa tai jossain. Eikä kukaan ole mitään mahtanu. Se on uskomatonta miten täällä ei kukaan mitään pysty.

Sitä ei monikaan tajua miltä se tuntuu olla noin nuoresta lähtien koko ajan vaan laitoksessa. Asua siellä ankeessa kopissa ja kuunnella täysin pöpien huutoa ja sekoilua. Sen täytyy olla jotain ihan vitun masentavaa. Niinkuin olisi elinkautiselle tuomittuna. Sä istut tai kävelet. Ja aika vaan kuluu eteenpäin ja mitään ei koskaan tapahdu.

Miksi näin kävi? Mä muistan sut niin erilaisena!! Sä olit jotain niin erityislaatuista ja upeeta, sussa oli niin paljon lahjoja ja kykyjä ja niin paljon älyä. En voi uskoa että olet niinkuin rapistunut raunio. Mihin se kaikki katosi?

Silloin viimeksi kun nähtiin, en voinut ku itkeä ku katoin sua. En voinut mitään muuta ku itkeä ku sä sekosit, raivosit, huusit, heittelit tavaroita, itkit ja sekoilit. Olisin halunnu ottaa sut vaan syliin. Näin miten uskomattoman huono olo sulla oli! Se oli niin käsin kosketeltavaa!

Koskettavimpana elämässäni näen aina sen ku kävin sua kattoo suljetulla ja sä vaeltelit siellä niinkuin haamu ja käytiin sun kaa pihalla kävelyllä. Pimeä syksyilta ja sä yhtäkkiä mutisit jotain et "voiksä halata". Ja mä halasin sua siellä tiellä, olit niinkuin pieni tärisevä linnunpoika ja me käännyttiin takas sairaalaan ku olit niin väsynyt jo muutamasta askeleesta. Ja sä kömmit sänkyyn ja sieltä pimeästä kuiskasit että kiitos ku kävitte, kiitos hirveästi kun kävitte ja mä suljin oven. Se oli jotain todella koskettavaa.

Kuuntelin eilen Ikkunaprinsessaa:
Ei muuten, mut se ei tajuu täst elämäst mitään, kukaan ei oo pysähtyny sen vuoks hetkekskään. 
Koska toivo on jo menny, se on jo kakstoista, ei siitä voi tulla mitään erikoista. Ei sen vanhemmat sitä hoitanu ei sitä muutkaan kyl tee, ei kai muutakaan vaihtoehtoa ku se huoneeseensa sulkee, ohan sillä siellä julisteit ja lehtiä, parempi seki ku sen antaa kadul vetelehtiä, se on yhden huoneen vanki, se ehkä pahalt tuntuu, mut oikee annostus auttaa sitä turtuu.

Tiedän paljon vastapäisen talon ihmisistä, katon niitä kaiket päivät verhojen välistä. Tääl ei tapahdu mitään, mulla ei oo täällä ketään, mä en tajuu miks mua vielä pidetään niinkuin oisin tehnyt jotain pahaa..

nää kaikki lapset tässä laitoksessa on veteliä, katon maisemaa ja mietin miks oon täällä, mun sisko sano ettei tää oo oikeesti mun paikka. Oon kuullu mitä kaikkee ihmiset voi tehdä, kuinka mä oon poikkeus, ainoo oikeuteni on nähdä vastapäisen talon elämää, mä jään paljosta paitsi ja taas lääkkeitä ne levottomuuteni havaitsi.

Mun on niin vaikea käydä sua katsomassa kun tulee aina vitun huono olo nähdä sut siinä kunnossa ja tietää ettei mitään pysty tekee. En pysty mitenkään parantaa sua. Enkä auttamaan. Mä en ees löydä oikeita sanoja. Ja ymmärrän sun raivokohtaukset ja tuskanhuudon. Sitä on vaan niin vaikea ottaa vastaan ja kuunnella. Tiedän että halusit pois sieltä. Mutta tiedän myös että sä et pärjää ilman ihmisiä jotka huolehtii susta koko ajan. Se on vaan ihan hirveetä että sä et tunnu koskaan toipuvan siihen kuntoon että voisit asua omassa kodissa ja huolehtia itsestäsi. Ja on hirveetä asua aina jossain laitoksissa. Myönnän, ettei se oo oikeesti sun paikka.