Ei saisi puhua kenellekään mitään. Ahdistaa. Ja olen tosi poikki. Olen niin huolissani kun eilen tuli puhuttua asioista, tai oikeastaan tuli vastailtua kaverin kysymyksiin. Tuntuu et nyt se ei enää pidä musta ja haluaa musta eroon. Olen huolissani. Kun pidin siitä ihmisestä niin paljon ja sen kanssa oli hyvä olla ja jutella. Olisi parasta että olisin vaan yksin enkä puhuis kenellekään mitään.
Nyt olen sen silmissä heikko ja surkea. Höynäytettävä ja sinisilmäinen. En kestä sitä totuutta.
Vittu miten voin muuttua. Miten voisin olla eri ihminen. Mistä saisin jotain voimaa. vitun väsyny elämääni.
Tänään sulkeudun kotiin enkä varmaan ota yhteyttä keneenkään enkä varsinkaan puhu mitään.
Elämä on kriisistä kriisiin. Koska rauhoittuisi? Inhoan itseäni ja tätä paskaa elämääni. Miksi mun pitää olla tässä. Miksi mun pitää elellä ku mä en jaksa? Varmasti mun elikkoperheen takia. Kisut ja haukku pitää mut elossa. Muuten olisin ajat sitten jo lähteny. Mun elämä on ollu niin vitun hullua ja raskasta. No iteppä olen kaiken paskan tähän valinnu. Mutta miksi?
Kelasin itseäni ulkoapäin, et mitä ajattelin itestäni jos oisin joku toinen. Ja tajusin et olen ollu ihan vitun hullu ite. Miksi olen antanu kohdella itteäni sillai? Miksi valelehtelen toisen puolesta silmät ja korvat täyteen? Miksi suojelen sellaista paskiaista, joka tekee mulle pahaa? Miksi suojelin sitä ja koitin auttaa? Ja miksi vieläkin peittelen sen jälkiä ja varon sanojani?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti