Elämä kulkee nykyään niin että sitä miettii samaa kehää uudestaan ja uudestaan: on Ongelma->ei ratkaisua->stressi ja ahdistus->ei ulospääsyä->täytyy siis kuolla. Päässä pyörii yhä uudestaan. Ja kun on iso ongelmavyyhti mihin liittyy häpeää ja tuskaa ja ahdistusta, sitä ei osaa mitenkään ratkaista. Päädyn aina siihen samaan ratkaisuun vaikka miten ajattelisin.
Ystäviä ja läheisiä olen kiusannut ja vaivannut niin vitusti että en enää voi. Päätin lopettaa näistä jauhamisen niille. Tiedän että olen vitunmoinen taakka vaan kaikille. Ja en voi mitenkään korvata sitä huolta ja vaivan määrää mitä olen aiheuttanut. Ja olen huomannut että ystäväni pitävät nykyään tosi matalaa profiilia mun kans. Ovat etäisiä. Eipä tuu paljoo yhteydenottoja. He ovat niin kyllästyneitä muhun. En todellakaan enää puhu niille. En valita enkä tuskaile enää ääneen.
Terapiassa en voi käydä kun en voisi olla töistä pois. Eikä niitäkään voida pitää kuin virka-aikaan. Se siitä terapiasta. Viimeksi siellä vastaanotolla oli lääkäri arvioimassa pakkohoidon tarvetta. Mutta minä kerroin että en enää harkitsekaan mitään itseni tappamista ym. Koska mulla ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia olla hoidossa. Ja mitä vittua se auttais mihinkään! Kun samat vitun ongelmat tässä silti on. Ne ei häviä mihinkään sillä et söisin masennuslääkkeitä tai olisin sairaalassa sängyssä.
Nyt mua ahdistaa että se mun ystävä on jotenki vihanen ja etäinen mulle. Olen liikaa kuormittanut sitä.
Sillä on muutenkin vaikeeta.
Olen aina vaan ollut vitun iso taakka kaikille. Nyt haluan pieneksi, minikokoiseksi ja hävitä kokonaan pois.
Mulla on aika epätoivoinen ajatus tulevaisuudesta. Siinä ei ole mitään hyvää. Parisuhde mun elämässä on kokonaan poissuljettu. Niin karmeita asioita koin ja elelin tuossa pari vuotta. En voisi koskaan luottaa, en avautua, en päästää todella lähelle, en olla enää itseni. Odotan aina sitä iskua vyön alle. Odotan petosta, pettämistä, väkivaltaista ja vihaista käytöstä, jotain seksuaalista pahaa, riitoja ja paskaa. Mä menetin sen kaiken mitä mulla oli ton yhen vitun kusipään takia.
Normaalisti olisin haikailemassa jotain edes pientä sutinaa tähän, että saisi muuta ajateltavaa, mutta nyt en ole mitään sellaista ajatellu. Koska tiedän etten uskaltaisi enää. Uskallan korkeintaan kaveerata, siihen se jää. Pelkään niin vitusti että mua satutetaan ja poljetaan maahan ja vangitaan. Ja mä kadehdin ihmisiä kun ne pystyy olemaan sellaisia pariskuntia. Kun musta ei voi enää tulla kokonaista. Ei mitenkään. Olen niin pieninä siruina ettei tätä pysty saamaan kursittua mitenkään kasaan.
Lisäksi mun kokonaiskuva itestäni ja itsearvostus meni vitun rikki. Mä en enää näe että voisin olla millään lailla kaunis, haluttava, hyväksyttävä. Musta tuli sellanen luinen, ryttyinen ja väsynyt säkki. Mikään peitevoide ja meikki ei saa näitä mustia silmänalusia pois. Millään ei voi peittää tätä.
Katoin kuvaa itsestäni mikä otettiin viime lauantaina. Kuvasta näkee enemmän kuin peiliin katsomalla. Hymy on sellainen kireä, väkinäinen, tuskainen. Kasvot vanhentuneet. Katse jotenkin etäinen ja kylmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti