vahinko

..vai oliko se sittenkään.

Viime perjantaina mun pää ei enää kestänyt tätä kaikkea. En jaksanu. Mä en enää jaksanut tätä kaikkea paskaa. Ja jännityksessä elämistä. On niin uskomattoman rankkoja juttuja meneillään ettei mitään rajaa. Ja mulla oli sellanen olo etten enää pysty puolustamaan itseäni. Että kaikki vaan tapahtuu mun elämässä ilman että mulla on mitään omaa sanavaltaa siihen.

Mä olin ja olen vitun väsynyt siihen kusipäähän joka mun elämäni pilasi. Joka teki niin paljon mulle vahinkoa ja tekee vielä varmaan rutkasti lisää.

Mä yritin lähteä. Suunnitellusti. Mutta huonosti suunnitellusti. Koska siihen kerkesi apuvoimat väliin. Tuli kopteri ja piipaa-auto. Onneksi minun perheenjäsenistä oli joku joka piti hyvää huolta sillä aikaa kun sekosin. Niiden takia pitäisi jaksaa. Muuta syytä ei oikeasti enää ole.

Lauantaina heräsin sairaalasta letkuista. Mulla ei ollut oikeen mitään muistikuvia mistään. Muuta kuin se että olen ollut ihan pumpuleissa enkä tiennyt mistään mitään. Mutta siinä sitten makasin ja ihmettelin että miten taas täällä ollaan, tässä pisteessä. Ja ylös pitäisi päästä. Ja ensimmäiseksi yritin päästä ylös ja vessaan ja siellä oli hoitaja joka sanoi mulle tosi ilkeästi kun rupesin lääkepöpperössä repii rinnasta pois jotain piuhoja. Sitten muistan vaan ruvenneeni itkemään. Mutta sitten myöhemmin lääkäri joka tuli availee kaihtimia, auringon tulla sisään ja totesi jotain että annetaan auringon paistaa tänne sisään.

Olisinpa ehtinyt pois. Nyt en enää olisi täällä murehtimassa näitä. Mulla ei olisi mitään tuskaa ja huolta enää. Mä en vaan jaksa enää tätä elämää.

Mulla on koko ajan niin kova stressi ettei mitään rajaa! Mä en mitään muuta mieti, kuin niitä asioita ja pelkään että mitä tulee tapahtuu. Että pitääkö mun maksaa vielä rutkasti lisää sen kusipään takia.

Ja olen vitun kyllästynyt sellaisiin syytteleviin kommentteihin, että miksi ajattelen näin. Vittu tulis ite elää tätä elämää ja kokemaan tän kaiken ja sanois sitten. Ensinnäkin kun joku olisi elänyt samaa paskaa elämää, mitä vietin sen mulkun kanssa. Sellaista mustasukkaista kyttäämistä ja vahtimista. Sen jälkeen tämä uhkausten ja kaiken paskan käsittely. Ja että pitää nähdä niin paljon vaivaa vielä sen takia mitä se on tehny. Ja sitten pitäisi vielä jaksaa elää.

Tällä hetkellä tilanne on se, että mä elän tosi huonosti eteenpäin. Mä räpiköin ihan oikeesti. Mä en ees muista, koska olisin viimeksi syönyt jotain kunnollista. Tai koska olisin nukkunut hyvin ja sillai etten heräisi liian aikaisin siihen että mahassa kiertää ja velloo ja kauhea jännitystila.

Mä luulen että jos nää asiat tästä ei muutu parempaan, niin mä en tuu elää kovin pitkään. Sitä ennen on hoidettava perheenjäsenille hyvät olot. Se on tärkeintä. Mitään muuta ei ole.