Danger to myself

I'm well aware I'm a danger to myself..

Upean näkönen käsivarsi.

Muutama päivä sitten tuli taas sekoiltua huolella. Oli koko viikonloppu niin helvetillinen ahdistus ja masis ettei mitään rajaa. Oli sellanen olo pitkästä aikaa että tarttis vuodattaa. Että sais kunnon haavan. Sitten kaivelin tylsällä puukolla käsivartta auki. Hienoa jälkeä tuli. Sitten paitapyykille, punaista vettä.

Ei ole mitään muuta kuin ahdistus ja pelko. Ei varmana kukaan tajua millaisissa sfääreissä mennään. Ei tätä tunnetta pysty edes selittää sanoin. Toivoin vaan että olisi jokin ulospääsy siitä olotilasta. Tää ei oo hyvä näin. Ajattelin silloinkin koko ajan että voikun olisi Joku. Voikun olisi Joku joka auttaisi pois, ja puhuisi jotain. Ja voikun saisi olla sylissä.

Itkettää kun voi niin saatanan huonosti. Kaikki on vaan sen yhen peräreijän syytä. Mun ei olis ikinä pitäny haksahtaa siihen. Kaikki olisi muuten ihan hyvin. Mutta kaikki se paska mitä se on tehny mulle kummittelee päässä. En voi sen mulkun takia enää ikinä luottaa kehenkään, en rakastaa ketään enkä päästää ketään lähelle. Kiitos vaan vitusti!!! Eikä se palli tuu koskaan tajuamaan mitä se aiheutti. Eikä välitä.

Mä en tiedä mistä saan apua. En varmaan mistään. Kukaan ei voi tajuta mitä mä vittu elän. Mitä kaikkea paskaa on tapahtunut. Päivä päivältä enemmän kohti hautaa. Ilman elukoita mä olisin siellä todellakin! Ja se ois mun paikka! Ja mä en tosiaankaan jaksa rampata jossain korvessa toisella puolella, kertomassa jollekin hoitajatädille miltä musta tuntuu. Kun se ei mua auta vitunvertaa.

Mä oon ruumis, kamalan näkönen. Musta oli ikivanha, kauan sit otettu kuva, yhestä mun kehon osasta ku poseerasin, kuva oli eräässä päivälehdessä tässä taannoin. Siinä teemana käsiteltiin jotain teinien syömisongelmia ja mun kuva kun revittelin kylkiluitani. Pitäis melkein leikata irti ja laittaa talteen. Kaikkea sitä! Jännä tunne ku näkee oman kuvan siinä. Mun yksi ruumiin osa on siis julkkis.

Eilen kun näin yhden vanhan tutun, tajusin taas konkreettisesti missä mä meen. Että ei ole hyvä. Huomasin miten se katsoi mua säälivästi ja katsoi mun hyvin pakattua käsivartta. Ja sanoi et näytän vieläkin kauniilta, enkä mä voinu ku pyöritellä silmiä. Se itse oli hyvännäköinen, näki että kaikki on hienosti ja voi hyvin. Ja mennyt elämässä hienosti eteenpäin ja pärjäilee. Mä olen vaan menny taaksepäin siitä kun mä sen oon viimeks nähny.

Oikeastaan olisi tosi hyvä, ettei kukaan olisi lähelläni. Vaikka toisaalta kaipaan usein sellaista että joku turvallinen ihminen olisi lähelläni ja olisi iso syli, jossa voisi olla. Mutta toisaalta taas pelkään sitä, ja läheisyys on myös kammottavaa. En voi ikinä tietää mitä siinä sylissä tapahtuu mulle...