Elän koko ajan vieläkin, ajatella et vieläkin, sellasta varovaista hiiren elämää. Että en osaa rentoutua ja olla vapaasti. Kokoajan sellanen varovaisuus, että elää niinkuin hälytystilassa. Että pitää kytätä eteen-taakse-sivulle-ylös-alas. Ikäänkuin odottelisi koska putoo päälle paskaa tai tulee puukkoa selkään.
Mua itkettää se että olen tällainen. Kaveri sanoi huumatuks laamaks. Sellanen olen. Nykyään.
Mua ei kukaan voi auttaa. Enkä itsekään tiedä mitä teen täällä. Vituttaa katsoa ympärille. Mä en voi elää koskaan sellaista elämää ku muut.
Mä olin valmiiks jo sellanen rojukasa, nyt vasta olenkin. Voin vaan esittää jonkinlaista, pitää sellasta kulissia yllä jos haluan, sellaista ideaaliminää, mutta oikeasti musta ei enää ole mihinkään. Mua tekis mieli kirjoittaa ja käsitellä sellasia seksuaalirikosasioita ja tunnelmia niistä asioista, mutta en oikeen uskalla. Ne on kaikki sellanen möykky päässä. Ja oma kroppa, se on sellanen esine, jotenkin vieras mulle. Sellainen että sitä pystyy käsittelemään huonosti ja se tuntuu vieraalta mulle. Siksi tietyt pahat asiat, mitä itselle pystyis tekee, eivät aiheuta mitään pahaa oloa eikä sellaista, mitä yleensä ihminen kokisi. Pystyn katsomaan hyvin etäältä ja kaukaa itseäni. Jotenki erottautuu itestäni. Tuolla se kävelee, ai nyt se hakkaa päätä seinään, ai nyt se pahoinpitelee itseään. Se ei oikeen tunnu miltään.
Ainiin tänään on taas perjantai. Viikon hankalin päivä. Toinen on lauantai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti